Hypätäänpä välillä toisen housuihin. Mitä tapahtuu kun luulee menneensä täyspäivätöihin ja huomaa vähitellen olevansa välitilassa työn ja toimettomuuden välillä? Lyhyesti sanottuna; katevaurio, joka vaikuttaa toimeentuloon. Silloin kun molemmat sopimusosapuolet yhteisymmärryksessä sopivat tilapäisistä keikkatöistä, työläinen pystyy järjestämään elämänsä sen suhteen. Ongelma syntyy silloin, kun työläinen luulee menneensä kokopäiväiseen työhön ja huomaa vähitellen, että työpäivät ovat miten sattuu, jos niitä on ollenkaan.
Katsotaanpa tilannetta toisen haalareista käsin. Aamulla heräät ja vilkuilet puhelinta välähtääkö siinä kutsua töihin. Ei näy, ei kuulu. Soitat työnjohtajalle, joka vastaa tai sitten ei. Ehkä huomenna on töitä, ehkä ei, ehkä muutama tunti. Mieltä kalvaa hieman syyllinen olo siitä, että on kotona. Huomista ei voi suunnitella, koska ei tiedä onko huomenna töissä ja jos on, niin kuinka monta päivää. Perusoletus lienee, että kyse on tilapäisestä olotilasta. Mitä sitten kun työn odottelua on kestänyt viikkoja ja työläinen on ollut päivän tai pari tuntia silloin tällöin töissä?
Väliinputoajien tulisi itse asiassa olla statukseltaan työttömiä, jotka käyvät välillä töissä, jolloin voidaan turvata nykyisen järjestelmän mukaan minimitoimeentulo työttömyyskorvauksella. Käytännössä väliinputoajien elämä on aika monimutkaista. Kun lähtökohtana on toimettomuuden selviäminen itselle vähitellen, tulee elämään palkattomia päiviä. Näiden päivien kulujen kattaminen takautuvasti työttömyyskorvauksella tai harkinnanvaraisella toimeentulotuella on suuri ja kallis byrokraattinen urakka, jonka selvittäminen viranomaiselle todistuksin ja tosittein käy ns. työstä.
Nykyisessä, varastoitujen ihmisten työpolitiikassa, olisi yhteiskunnan ja pätkätyöläisten näkökulmasta katsottuna perustulo vähiten byrokraattisin ja eniten taloudellisin ratkaisu. Arkipäivän elämässä ei ole tyhjiötä, jonka kulujen kattamista voisi anoa takautuvasti. Joka päivä täytyy asua, syödä ja – elää. Perustulolla voitaisiin taata minimitoimeentulo, etenkin pätkätyösuhteissa. Perustulon idea on, että yhteiskunta maksaisi verovaroista nykyisen toimeentulotuen tai työttömyyskorvauksen sijaan korvaavaa rahaa, jolloin korvauksen saaja välttyy todistetaakalta ja viranomainen loputtomalta päätöksentekoprosessilta. Tässä kohtaa poliittiselta rintamalta nousee valtava kysymysmerkki ”mistä rahat?”. Kyse ei ole mistään uudesta valtion menoerästä vaan siitä, että nykyiset kaikenkarvaiset hengissäpysymis- ja aktivoimistuet muutetaan yhdeksi perustuloksi, jota ei erikseen tarvitse anoa ja hallinnoida. Joutilaisuus on kallista. On kuitenkin parempi hyvinvoinnin kannalta, että puolijoutilaat väliinputoajat keskittyvät täydentävän toimeentulon hankkimiseen työllä kuin tositteiden täyttöön viranomaista varten. Ansioluettelossa tehty työ näyttää paremmalta kuin ”työtön, työtön, työtön”.
Ihmisellä on oikeus työhön ja säälliseen toimeentuloon. Elämän laadun peruskivi on varmuus huomisesta, ja mieluimmin vielä seuraavasta työviikostakin. Kukaan ei voi rakentaa tulevaa, kun ei tiedä, mistä näkkileipärahat tulevat, vai tulevatko ollenkaan. Rakennusalan prekariaatti on täällä. Sitä ei voi jättää huomioimatta lainsäädännössä tai työehtosopimustasolla. Työnantajan kannalta tilapäisen työvoiman käyttö on riskialtista puuhaa. Kukaan ei solahda uudelle työmaalle kuin käytetty lapanen, vaan sisäänajoon menee aina aikaa. Tapaturmariski on äärimmäisen korkea, koska uusi ympäristö vaatii työntekijältä korkeaa työmaanluku- sekä ammattitaitoa. Sitä ei välttämättä saa 9 eurolla/ tunti.
Rakennussektorilla on suhdannekatsausten mukaan työvoimapulan noususuhdanne, mutta ajaako rakennusteollisuus itsensä moraaliseen nurkkaan kun kohtelee ja ”viskoo työmiestä riskiä, kuin pikkuista kurjaa piskiä”. On turha odottaa uutta, nuorta työvoimaa alalle, kun työläisiä kohdellaan kuin kurjaa karjalaumaa. Amerikkalaisten puuvillaorjatkin tiesivät mille pellolle aamulla töihin menevät. Ei ole olemassa mitään ihmisvarastoja, joista voi poimia haluamansa työvoiman silloin kun tarvitsee ja olla varma, että siellä se varastoitu valmiiksi ohjelmoitu ihminen istuu ja odottaa mapitettuna. Työhistorian karmivimmat väliinputoajat löytyvät kuitenkin seinän ja telineen välistä, kuten tänään (9.8). Voi vain kysyä miksi.
